Maailman Alzheimer-päivä

"Hei isoisä", sanoin astuessani steriiliin, mutta oudon lohdulliseen hoitohuoneeseen. Siellä hän istui, mies, joka oli aina ollut jyrkkä hahmo elämässäni, jota kutsuin ylpeänä isoisäksi ja isoisoisäksi vuoden ikäiselle pojalleni. Hän vaikutti lempeältä ja rauhalliselta istuen sairaalasänkynsä reunalla. Collette, isoäitipuoleni, oli varmistanut, että hän näytti parhaalta, mutta hänen katseensa vaikutti etäiseltä, eksyneeltä maailmaan, joka oli ulottumattomissamme. Poikani mukana lähestyin varovaisesti, en ollut varma siitä, miten tämä vuorovaikutus etenee.

Minuutien vierähtäessä huomasin istuvani isoisän vieressä ja osallistumassa yksipuoliseen keskusteluun hänen huoneestaan ​​ja televisiossa soivasta mustavalkoisesta länsimaisesta elokuvasta. Vaikka hänen vastauksensa olivat niukkoja, sain lohdutuksen tunteen hänen läsnäolostaan. Tuon ensimmäisen tervehdyksen jälkeen hylkäsin muodolliset nimitykset ja puhuin hänelle hänen nimellä. Hän ei enää tunnistanut minua tyttärentyttärekseen tai äitiäni tyttärekseen. Myöhäisessä vaiheessaan Alzheimerin tauti oli julmasti ryöstänyt häneltä nuo yhteydet. Tästä huolimatta kaipasin vain viettää aikaa hänen kanssaan, olla se, joka hän minut piti.

Tietämättäni tämä vierailu oli viimeinen kerta, kun näin isoisän ennen saattohoitoa. Neljä kuukautta myöhemmin traaginen kaatuminen johti luunmurtumiin, eikä hän koskaan palannut luoksemme. Saattohoitokeskus tarjosi lohtua isoisän lisäksi myös Colletteelle, äidilleni ja hänen sisaruksilleen näinä viimeisinä päivinä. Kun hän siirtyi tästä elämästä, en voinut olla tuntematta, että hän oli jo vähitellen poistunut valtakunnastamme muutaman viime vuoden aikana.

Isoisä oli ollut korkea hahmo Coloradossa, arvostettu entinen osavaltion edustaja, arvostettu lakimies ja useiden instituutioiden puheenjohtaja. Nuoruudessani hän näytti suurelta, kun minä vielä yritin navigoida nuorena aikuisena ilman suurta pyrkimystä asemaan tai arvostukseen. Tapaamisemme olivat harvoin, mutta kun minulla oli tilaisuus olla hänen lähellään, halusin tarttua tilaisuuteen tutustua isoisään paremmin.

Alzheimerin taudin edetessä jokin muuttui isoisässä. Loistavasta mielestään tunnettu mies alkoi paljastaa puolta, jota hän oli vartioinut – sydämensä lämpöä. Äitini viikoittaiset vierailut edistivät helliä, rakastavia ja merkityksellisiä keskusteluja, vaikka hänen selkeydensä heikkeni ja lopulta hänestä tuli sanaton. Hänen yhteytensä Colletteen säilyi katkeamattomana, mikä käy ilmi vakuutuksista, joita hän pyysi häneltä viimeisellä vierailullani hoitolaitoksessa.

Isoisän kuolemasta on kulunut kuukausia, ja huomaan pohtivani kiusallista kysymystä: kuinka voimme saavuttaa merkittäviä saavutuksia, kuten lähettää ihmisiä kuuhun, ja silti kohtaamme Alzheimerin kaltaisten sairauksien tuskan? Miksi niin loistavan mielen täytyi lähteä tästä maailmasta rappeuttavan neurologisen sairauden kautta? Vaikka uusi lääke tarjoaa toivoa varhain alkavalle Alzheimerin taudille, parannuskeinojen puuttuminen jättää isoisän kaltaiset ihmiset kestämään itsensä ja maailmansa asteittaista menetystä.

Tänä maailman Alzheimerin päivänä kehotan teitä siirtymään pelkän tietoisuuden ulkopuolelle ja pohtimaan maailman merkitystä ilman tätä sydäntä särkevää sairautta. Oletko nähnyt rakkaan muistojen, persoonallisuuden ja olemuksen hidasta pyyhkimistä Alzheimerin taudin vuoksi? Kuvittele maailma, jossa perheet säästyivät tuskalta katsoa heidän rakkaansa katoavan. Kuvittele yhteiskunta, jossa isoisän kaltaiset loistavat mielet voivat jatkaa viisautensa ja kokemustensa jakamista hermosolujen rappeutumishäiriöiden rajoitusten kahlitsematta.

Ajattele rakkaiden suhteidemme olemuksen säilyttämisen syvällistä vaikutusta – heidän läsnäolon ilon kokemista, Alzheimerin taudin varjosta vapaana. Olkaamme tässä kuussa muutoksen tekijöitä, tuemme tutkimusta, puolustamme rahoituksen lisäämistä ja lisäämme tietoisuutta Alzheimerin taudista perheille ja yksilöille.

Yhdessä voimme työskennellä kohti tulevaisuutta, jossa Alzheimerin tauti jää historiaan ja rakkaittemme muistot säilyvät eloisina ja heidän mielensä kirkas. Yhdessä voimme tuoda toivoa ja edistystä, mikä lopulta muuttaa miljoonien elämän tuleville sukupolville. Kuvitelkaamme maailmaa, jossa muistot kestävät ja Alzheimerista tulee etäinen, voitettu vihollinen, mikä varmistaa rakkauden ja ymmärryksen perinnön.