Sopeutuminen uuteen työhön etätyöskentelyn aikana
Ensimmäiset päivät uudessa toimistossa ovat aina hermoja raastavia. Yleensä herään ennen hälytystäni - vainoharhainen, että nukun yli, tulen myöhään ja teen kauhean ensivaikutelman. Käytän ylimääräistä aikaa asun valitsemiseen ja hiusteni hoitoon toivoen näyttäväni erittäin ammattimaiselta. Sitten lähden kotoa naurettavan aikaisin, vain siinä tilanteessa, että liikenne on mahdottoman huonoa sinä päivänä. Kun olen siellä, minulla on jännitystä, paperityötä, uusia ihmisiä ja uutta tietoa.
Kun aloitin työni Colorado Accessilla kesäkuussa 2022, se ei ollut mitään sellaista. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun aloitin uudessa tehtävässä etätyössä. Tämä tarkoitti, ettei ollut työmatkaahdistusta, ei asutuskipua eikä tutustumiskeskusteluja toimistokopeissa tai taukohuoneissa. Tämä oli ensimmäinen johdatukseni toimistotyön uuteen maailmaan.
Kun pandemia sulki toimistoja laajalti keväällä 2020, siirryin työpaikallani ensimmäisten joukossa väliaikaiseen etätyöhön. Olin tuolloin töissä uutisasemalla enkä ollut koskaan unelmoinut, että työskentelisin koskaan kotona työn luonteen vuoksi. Kuinka voisimme koota suoria TV-uutislähetyksiä kotona? Ei olisi valvontakoppeja, ei tapaa nopeasti kommunikoida tuoreista uutisista eikä mitään keinoa päästä käsiksi talon sisäisiin videomateriaaliin. Puhuttiin siitä, kuinka tämä väliaikainen ratkaisu muuttaisi kaiken, ikuisesti. Miten nyt, kun olimme kaikki valmiita työskentelemään kotoa käsin, voisimme koskaan palata töihin toimistoon 100 % ajasta? Mutta kun kevät 2021 vierähti, meidät tuotiin takaisin työpisteidemme ääreen asemalla, eikä etätyöskentelymahdollisuutta enää ollut. Olin iloinen nähdessäni työtoverit, jotka olin tuntenut lähes viisi vuotta; Olin ikävöinyt niitä viimeisen vuoden aikana. Mutta aloin kaipaamaan kadonnutta aikaa, jonka nyt käytin herätessäni aikaisin valmistautuakseni ja sitten istuakseni autoon I-25:llä. Toki ennen pandemiaa otin työmatkaan ja valmistautumiseen käytetyn ylimääräisen ajan itsestäänselvyytenä. En koskaan ajatellut, että olisi olemassa muita keinoja. Mutta nyt haaveilin noista tunteista ja siitä, miten niitä käytettiin vuonna 2020. Se aika oli ennen koiran ulkoiluttamista, pyykkikuorman heittämistä tai jopa hieman ylimääräistä unta.
Joten kun sain tietää, että asemani Colorado Accessissa olisi lähes yksinomaan etäinen, ensimmäinen taipumus oli olla innostunut! Ne elämäni aamu- ja iltapäivätunnit, jotka olin viettänyt työmatkalla, olivat nyt taas minun! Mutta sitten mieleeni nousi kysymystulva. Voinko tehdä yhteistyötä työtovereideni kanssa samalla tavalla, jos en näe heitä joka päivä enkä koskaan vietä mitattavissa olevaa aikaa heidän kanssaan henkilökohtaisesti? Tulenko hulluksi? Pystynkö keskittymään yhtä helposti kotona?
Ensimmäinen työpäiväni koitti, ja tosin se ei ollut perinteinen ensimmäinen työpäiväsi. Se alkoi puhelulla IT:stä. Istuin toimistohuoneeni lattialla työläppärini kanssa, koska en ollut vielä perustanut uutta kotitoimistoni. Sitten iltapäiväni vietin Microsoft Teams -virtuaalikokouksissa ja istuen yksin kotonani tutkien kannettavan tietokoneeni eri puolia ennen kuin suuntasin uuteen virtuaalikoulutukseen.
Aluksi se oli vähän outoa. Tunsin oloni hieman irti. Mutta olin yllättynyt huomatessani, että vain muutaman viikon kuluttua minusta tuntui, että aloin todella muodostaa työsuhteita, löytää urani ja tuntea olevani osa tiimiä. Tajusin, että jollain tapaa pystyin keskittymään kovemmin kotona, koska olen yleensä sellainen henkilö, joka juttelee toimistossa, jos joku työskentelee vieressäni koko päivän. Sain takaisin menetetyn työmatka-ajan ja tunsin olevani enemmän kotona. Omaksuin uuden kodin työmaailman ja rakastin sitä. Toki vuorovaikutukseni uusien työtovereideni kanssa olivat hieman erilaisia, mutta he tuntuivat yhtä aidoilta ja merkityksellisiltä. Ja kysymyksen tavoittaminen jonkun kanssa ei ollut vaikea tehtävä.
Uusi työympäristöni on aivan erilainen pallopeli. Perheeni on ympärilläni ja koirani hyppää syliin kokouksiin. Mutta nautin tästä uudesta elämäntavasta ja huomaan, että se ei eroa niin perinteisestä tavasta tehdä asioita, kuin luulin. Pystyn edelleen juttelemaan työtovereideni kanssa ja vitsailemaan, voin silti olla osa tuottavia kokouksia, voin silti tehdä yhteistyötä muiden kanssa tarvittaessa ja silti tunnen olevani osa jotain itseäni suurempaa. Joten kun kesä lähenee loppuaan ja kirjoitan takakuistini raikkaassa ilmassa, voin vain pohtia, ettei sopeutuminen ollut niin vaikeaa, ja pelot, joita minulla oli, ovat nyt kadonneet. Ja olen kiitollinen tästä uudesta työtavasta.